Vitutus maximus

 Oon viimiset puol vuotta kuunnellu tätä tosi paljon, osaan sanat ulkoa ja jotenkin tästä on muodostunut mulle tosi tärkeä kappale.

Kai meistä kaikist välil tuntuu
siltä, ettei mikään tunnu miltään
Kunnes surku
ja parku saa karjutki avaa silmät
Ja odotan
odotan, peloissani odotan
Miten itseni kokoan
jos kadotan sut kokonaan
Tie oli päättyä ennen kun kerkes alkaakaan
mut keskoskaapis ne sai mut ja Jeren jatkamaan
Lastenklinikalta ponnistaminen on raskaampaa
mut oppiipahan arvostamaan matkaansa
Mun kaks siskoo poistu jo ennen mun syntymää
Toinen syntyy, toinen kuolee, se on ympyrä
ja tää vaan väliaikanen vakanssi
Eläkkeen koittaes toivoo, et saispa sen takasi
Silti toiset ottaa loparit jo ennen aikojaan
jättää meidät tänne muistelee menneit aikoja
Se on perseestä, mut se on elämää
Elämä välil on, ja siks sitä pelätään
No mikä muu ku kuolema tääl varmaa oisikaan
Paineen alla jengit'sekoo, tappaa toisiaan
Täs maailman ajas iisii jäädä funtsimaan
uskaltaako koulus enää silmiään ummistaa

Viimein sain silmät aukasta
Se mitä meil onkaan on haurasta
En haluu luopuu siitä, niin
kaikin toimin pidän siitä kiinni
Se erottaa mut laumasta
Varjelen sitä, mikä on haurasta
En haluu luopuu siitä, niin
loppuun asti pidän siitä kii

Jos voin tehdä sen tänään, miksi tehdä huomenna
Walk don't talk, siin on sulle selvää suomea
En pelkää helvettiä, en pelkää kuolemaa
mut pelkään reppu tyhjänä mennä tuonelaan
Tää jääräpää kun ei liiku minne määrätään
Niinku Genssit'sano, matka on määränpää
Kehdosta hautaan kierrän, kerään elämyksiä
Se joka vapaana elää, herää yksinään
Jokainen täällä itse valitsee tiensä, tiensä
Syytä toisten ei tarvii tietää, tietää
Sun ei tarvii kysyville vastata
Tärkeintä on, että pysyy itse kartalla
Ja vaik on raskasta, ei auta elää pelossakaan
Jos nyt koitettas pysyä tääl elossa vaan
Ja nauttii täysillä niin kauan ku saadaan
mä meinaan ainakin, kunnes ne hautaa mut maahan

Niin, mä toivon vaan
et vielä ei
tuu loppumaan tää mitä meille on
annettukaan
Niin haurasta
Niin kaunista
Niin korvaamatonta

Oltiin tänään kentällä, kuten nyt kesällä todella usein. Liekki esitti aluksi tosi kivoja pätkiä, joista en oikeastaan muista mitään. Koska ensimmäisen vasemman laukka askeleen jälkeen jotenkin kilahdin, hermostuin ihan täysin. En saanut koko laukkaan mitään kontrollia, Liekki kaahasi etupainosena kahtasataa. Selässä potkiva, repivä, kiroileva vihainen Ansku ei auttanut asiaa yhtään. Laukkasin aivan liian pitkään, ilman minkään näköistä parannusta. Kävelin hetken, ravailin ja idioottina aloin laukkaamaan uudestaan, onneksi todellakin onneksi sain muutaman edes hieman laukkaa muistuttavan askeleen, joten en yllyttänyt Liekkiä laukkaamaan itseään ihan kuoliaaksi. Mutta vituttaa näin jälkikäteen, että menetin totaalisesti hermot. Luulisi, että olisin jo pikku hiljaa oppinut, ettei se johda yhtään mihinkään.

Kapusin Veskun selkään jo valmiiksi vihaisena, alotin saman potkimisen ja suusta repimisen heti alkuun. Vesku on alkanut painamaan vasemmalle kädelle, koska olen ratsastanut sen sellaiseksi. Meni ihan ok, Vesku laukkasi hyvin ja mun olisi pitänyt tajuta lopettaa siihen. Mutta ehei, päätin sitten siinä vittuuntuneena alkaa nostamaan ravista laukkaa. Kyllä, näin tavallisesta asiasta on muodostunut ongelma. Tiedän tasan miten Veskulla nostetaan laukkaa, se todellakin nostetaan. Ei tehdä mitään naurettavia ajolähtöjä, koukkumisia tai potkimisia. Hermostuin, aloin syyttelemään hevosta ja repimään. Ai että, kannattiko? Ei todellakaan. Sain kerättyä itseni jotenkin ja kaikkien onneksi nostettua pari kertaa ravista laukan. En tajua, miksi olen luonut siitä ongelman, miksi olen pian vuoden nostanut aina käynnistä?

Viikon takainen maastoreissu Jennan kanssa :)

Kaksi hyvää asiaa jäi kuitenkin mieleen, Liekki venyi hyvin eteen alas ja se fiilis kun sai Veskun laukan koottua niin, että se laukkasi lähes paikallaan :)

Ratsastuksen jälkeen talutin loppukäynnit ja Vesku seurasi vapaana mun perässä, jos mä olisin ollut Vesku olisin ton ratsastuksen jälkeen lähinnä juossut mua pakoon. Siinä hetkessä unohdin vittuuntumisen ja nauroin. Vesku tietää aina millä hetkellä kannattaa olla hellyyttävä :D
Oon taas vielä varmempi, että mun pitää päästä tunnille, molemmilla hevosilla, mahdollisimman pian.

Maailman ihanin iskä oli mun kanssa tänään asiolla. Haettiin hevosille kivennäistä, suolaa ja pellavaa. Halusin myös Hööksin alennusmyynteihin ja ostin ihanan satulahuovan Liekille. Tää ei ollu edes heräteostos, koska meillä oli vaan yksi sopiva huopa, koska muutama on kulunut rikki... Tultiin Börjesin kautta kotiin, koska hain Liekille lapasuojan. Sen ötökkäloimi on hiertänyt lavoista, toivottavasti tää nyt auttais...

Tällänen fiilistely kuva tähän loppuun, kesä <3

Ehkä mä vielä joskus opin?

Tässä biisissähän ei ole mitään järkeä, mutta oon silti jotenkin jäny koukkuunn. Mutta eihän kaikessa tarttekkaan olla järkeä, eihän?

Päätin kerrankin kokeilla mitä asetuksia meidän järkkäristä löytyy, enkä vaan kuvata automaatilla. Kuvista tuli tosi epätarkkoja ja tärähtäneitä. Yllätin itseni, enkä edes ärsyyntynyt asiaan, vaan kerrankin olin tyytyväinen siihen, että edes yritin. Kaiken lisäksi Bosse oli maailman iloisin kuvattava ja innostui aina jos menin vahingossakin sanomaan, että tulipa hyvä kuva. Piki ei olekaan ikinä ollut hyvä poseeraamaan, häntä ei niin kiinnosta, naisten hössötystä kuulemma.

En oo edes tiennyt ennen, että tällä saa otettua mustavalkoisiakin kuvia :D

Ei saa soikottaa!

Miten niin en ihan hallitse tätä kuvaamista vielä?

Mä istuin Bosse sylissä eilen(kin) ja mulle tuli vaan semmonen olo et oon ihan hemmetin onnellinen. Aloin melkeen itkemään, kun ajattelin vaan kuinka kiintynyt oon siihen ja Pikiin. Tuli semmonen olo, että mulla on kaikki mitä ihminen voi toivoa.

Jenna ikuisti tälläsen hetken viikonloppuna, näin me ollaan aika usein :D
p.s. Äiti mä tiedän kyllä, että koiria ei pidetä edes sylissä sängyllä, anteeksi!

Kehitystä havaittavissa

  

Oon omistanu tän Kiralle, joka on Sonjulin kanssa lähdössä tänään Kyprokselle ja mä jään tänne kylmyyteen :D

Hevoset viettää laidunelämää; kentän vieressä! Tämä on tarkoittanut siis hyvin ahkeraa treenaamista, joka on tuottanut näinkin lyhyessä ajassa tulosta. Ratsastuksellisesti ja hevosten mahat on myös hyötynyt laiduntamisesta...
Nyt kun ajattelen millainen hevonen mulla oli syksyllä, olen suoraan sanottuna ylpeä siitä, millaisella hevosella ratsastan nyt. Olen itse oikeastaan todella huono ratsastaja ja silti me ollaan kehitytty näin paljon! Nyt mulla on hevonen jolla pystyy ratsastamaan, eikä vaan koittaa selviytyä hengissä. Pystyn vaatimaan pikku hiljaa enemmän ja enemmän ja Liekkihän tekee. 

Laukka on ollut meille suurin murhe. Aluksi kukaan ei edes tiennyt mitä askellajia Liekki esitti, se meni etupainoisena ja kahtasataa. Toivottiin vaan ettei kaaduta ja että se hidastaisi joskus. Laukan nostot oli laukkaan ajolähtöjä. Nyt lähes vuoden jälkeen nostot ovat edelleen hankalia, käynnistä saadaan joskus hyviä. Ravissa jalat vaan menee sekasin :D Oon nyt tajunnut, että jos haluan, että laukka kehittyy joskus, mun pitäisi mennä muutakin kuin ympyrää. Oon siis tehny kaheksikkoja, "lävistäjä kaheksikkoja" kolmikaarisia, suoria... En oo kokeillukkaan vastalaukkaa, vaan esim. kaheksikolla nostan keskellä aina uuden. Lävistäjiä oon laukannu jonkin verran, koska huomasin, että ne on meille tosi hankalia.

Oikea laukka on selkeästi helpompaa kuin vasen. Vasemmassa Liekki edelleen painuu helposti etupainoiseksi ja lähtee kiitämään tuttuun tapaan. Mutta oikea laukka alkaa jo muistuttamaan laukkaa! Poikkeuksena eilen vasen oli lähes parempaa kuin oikea. Olin niiiiin ilonen, vaikka eilen meillä ei oikeen sujunut, niin laukat oli ihan parhaimmasta päästä mitä ollaan päästy. 

Liekki painuu ravissa todella helposti kuolaimen alle, näin se pääsee pakoon tuntumaa --> vauhti kiihtyy. Nyt painuminen on todella vähäistä ja osaan puuttua asiaan paljon paremmin kuin ennen. Ratsastettavuus on parantunut selkeästi samalla kun painuminen on vähentynyt. Nyt Liekki kantaa itseään pätkiä todella hyvin, kunnes väsyy. 

Ehkä vielä jonain päivänä me päästään kouluradoille, mutta sitä ennen iloitsen jokaisesta pienestä hyvästä hetkestä, ne saa jatkamaan.

Esim. tässä kuvassa Liekki on kovaa vauhtia painumassa, mutta ei ole läheskään yhtä paha kuin ennen!    

Pihakoiraleiri (hyvin tiivistettynä)

 (Aiheeseen liittymätön musiikki edit// Bosse on kyllä mun suurin tähti <3)

Oltiin Bossen kanssa viime viikonloppuna pihakoiraleirillä Hartolassa, Kunkkulan koirakeskuksessa. Päästiin Elisan ja Markuksen kyydillä, iso kiitos vielä :)
Majotuttiin Bossen kanssa teltassa, koska se oli halvempi kuin sisällä nukkuminen. Me pärjättiinkin teltassa vallan mainiosti, mitä nyt Bosse vinkui ekana yönä koko aamuyön. Meillä oli luultavasti lähes mukavampaa kuin sisällä, huoneissa oli kuulemma kuuma.
Valitsin meille lajeiksi rally-tokon ja agilityn, joita oli molempina päivinä. Agilityssa olin yllättynyt, että Bosse edelleen muisti mitä kuuluu tehdä. Sitä vie hajut aina välillä todella paljon, eikä keskittymisestä tule mitään. Sunnuntaina se jopa karkasi viereisiin hakutreeneihin Nooan kimppuun, anteeksi vielä!
Rally-toko meni yllättävän hyvin, saatiin todella hyviä pätkiä. Huomaa miten kehityttiin kevään kurssilla. Kouluttaja oli siis sama kuin kurssilla, joka sopi meille paremmin kuin hyvin. Piia tiesi mitä osataan ja puuttui juuri oikeisiin asioihin.

Bossesta on tullut rähjääjä. Harvinaisen rasittava sellainen... Onneksi pihakoira ihmiset on aivan mahtavaa porukkaa ja teinityttöä ja rähjä koiraa ymmärretään :D Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja opittiin taas paljon uutta! Iso kiitos vielä järjestäjille, Elisalle ja Markukselle ja kaikille leiriläisille :)

It´s over now

 

Mihin hävisi koko yläaste? Muistan kun kävin ihan äskön katsomassa mammaa terveyskeskuksessa, seiskan syksyllä. Siis ihan hetki sitten; ja nyt koko tuo elämänvaihe on ohi.
Sain yläasteella monia hyviä ystäviä, paljon kavereita ja useita tuttuja. Muistoja kertyi, niin hyviä kuin huonojakin. En vaan pysty ymmärtämään, että kaikki muuttuu taas syksyllä.

Yläaste aika muutti mua paljon, oon kasvanu uskomattoman paljon kolmessa vuodessa. Sain todella paljon muistoja, joihin sisältyy kaksi ulkomaan matkaa, joista olen hyvin kiitollinen. Kasilla olin Saksassa ja mulla oli saksalainen poika meillä viikon. Sen matkan jälkeen mulle tuli olo, että mä selviän mistä vaan. Meitä lähti Saksaan 11(?) tyttöä ja meistä tuli tiivis porukka. Ollaan vietetty aikaa yhdessä tämän jälkeenkin.

I miss u <3

 Olin mukana ysillä Comenius hankkeessa, joten mulla oli puolalainen tyttö; Ada meillä viikon syksyllä ja olin maailman ihanimmassa perheessä Ateenassa keväällä viikon. Kreikan matka oli mun elämäni yksi hienoimmista kokemuksista. Aion ehdottamasti mennä käymään Ateenassa heti kun pääsen. Olen menossa myös Puolaan käymään :)

En löytänyt nyt parempaa kuvaa musta ja vaihtaristani, koska en oo vieläkään siirtänyt kameran kuvia koneellee...

  

Voisimpa matkustaa ajassa taaksepäin takasin tohon viikkoon, oli aivan mahtavan hienon loistavan paras viikko! 

Koko yläaste aika oli todella hienoa, sai ottaa enemmän vastuuta kuin ennen, huolehtia omista asioistaan, kuitenkin niin ettei tarvinnut kaikkea vastuuta kantaa itse. Varsinkin ysillä oli monia hetkiä, joita en vaihtaisi pois. Meistä muodostui porukka ja todella toivon, että pidän mahdollisimman monien kanssa yhteyttä tulevaisuudessa. 

Tää porukka muodostui vasta ysin aikana kunnolla ja me ainakin pidetään yhteyttä! :)

Miljaankin tutustuin vasta tän vuoden aikana, niin kuin moniin muihinkin. 

 

Teija on mulle kuin toinen äiti,enkä tiedä miten tulen pärjäämään ilman Teijaa. Hän siis opetti mua jo Harvaluodon koulussa ja lähti mun kanssa samaa matkaa Piikkiön Yhtenäiskouluun. Aivan uskomattoman ihana ihminen, jolle voin puhua kaikesta. En pysty kuvittelemaan miten selviän ilman ihanaa Teijaa, mutta onneksi luvattiin pitää yhteyttä! 

Muru <3

Meijän vakiporukka, ette tuu ikinä tajuamaan kuinka tärkeitä ootte mulle! <3

Tulipa haikea fiilis muistellessa, se on nyt oikeasti ohi. Syksyllä sitten uudet ihmiset ja kuviot, mutta muistot onneksi säilyy!