Eräs mun kaveri on nimenny tän mun kappaleeksi, joten kaipa sen voi tännekin laittaa :D Tää on kyllä väärä versio, mutta en löytänyt oikeaa ilman alkumainoksia...
Jenna oli meillä torstaista perjantaihin yötä, joten kerrankin oli kiireetön päivä.
Päätettiin (tai mä päätin), että pidetään perjantaina hevosiin panostus päivä. Aamupäivällä lastattiin molempia hevosia. Liekki käveli mun perässä suoraan koppiin epäröimättä. Vesku mietti hetken, mutta herkkujen toivossa tuli yllättävän hyvin useamman kerran.
Selvitettiin muulien hännät ja harjat, jossa kului reilusti yli tunti. Pakko tunnustaa etten edes muista, koska olisin viimeksi kunnolla selvittänyt kummankaan häntää, aina aloitan ja lopetan kesken. Jenna jopa innostui letittämään, mähän en osaa tehdä edes normi häntälettiä...
Jenna ehdotti, että otetaan meistä yhteiskuvia hevosten kanssa ja mä sain idean ottaa molemmista rakennekuvat. Idea osottautui hieman hankalammaksi kuin oletin. Ensin ei millään keksitty hyvää paikkaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se oli murheista pienin... Vesku olisi halunnut vain syödä ja kun saatiin syöminen hetkeksi unholaan, se näytti hyvin kyrsiintyneeltä. Toiseksi, mä en oikeastaan edes kunnolla tiedä miltä hevosen tulisi näyttää rakennekuvassa... Mutta saatiin me ehkä muutama onnistumaan 250 kuvan
joukosta :D
Jos muuten onnistuisi, niin ainakin jalat on väärässä asennossa...
Otettiin me niitä yhteskuviakin, ainakin kuvatessa oli hauskaa, ei meinannut onnistua millään.
Käytiin illalla vielä ilman satulaa maastossa ja pakotin äitin ottamaan meistä muutaman kuvan kun tultiin takasin. Oli kyllä jo vähän turhan pimeää.
Vietettiin koko päivä hevosten kanssa, meillä oli ainakin hauskaa, poneilta ei ehkä kannata kysyä... Kiitos vielä Jen, oli ihan täydellinen päivä! <3
Koirat on jotenkin jäänyt täällä blogin puolella hevosten jalkoihin. Oikeassa elämässä heitä ei ole lainkaan unohdettu, vaikka hevosiin meneekin paljon aikaa.
Bossen kanssa ollaan oltu Taikamon koirakoulun luoksetulokurssilla nyt kaksi kertaa ja huomenna on edessä viimeinen kerta. Ensimmäinen kerta meni keskittymiskyvyn puuttuessa hieman hukkaan ja viime kerralla menin tästä viisastuneena 15 min etukäteen kävelemään Kupittaan puistoon Bossen kanssa. Tämä auttoikin siihen, että Bosse pystyi keskittymään paljon paremmin treenien aikana. Kurssi siis pidetään Kupittaalla, jossa on maalaiselle paljon katseltavaa.
Toinen kerta menikin jo paljon paremmin, Bosse kuunteli ja suoritti pyydetyt asiat hyvin. Saa nähdä saanko tehtyä kotonakin kurssilla tehtyjä harjoituksia. Ei meille ole kurssista mitään hyötyä, jos jätän luoksetulon harjoittelun huomisen jälkeen unholaan. Jostain pitäisi löytää aikaa Bossen kanssa treenaamisellekin, koska se pitää yhdessä tekemisestä niin paljon.
Kuvailtiin eilen Jennan kanssa ja yritettiin ottaa koiristakin kuvia ja saatiin pari yllättävän hyvää. Yleensä olen yksin ottamassa kuvia, joten pojat sinkoilee minne sattuu ja mä yritän parhaani mukaan painaa kameran nappia oikeaan aikaan. Kun meitä oli kaksi, onnistuttiin huomattavasti helpommin. Eilisestä kirjotankin ihan oman tekstin heti kun ehdin!
Pari viikkoa sitten viikonloppuna, Piki oli todella huonossa kunnossa. Se oli joka paikasta kipeä ja vaikutti siltä, ettei ymmärrä mistään mitään. Se meni ihmistä pakoon ja vaikutti dementoituneelta. Itkin koko viikonlopun, olin varma että se joudutaan lopettamaan. Tajusin vasta silloin kuinka tärkeä tuo koira onkaan minulle. Olen kasvanut sen kanssa, se on opettanut minulle niin paljon. Yleensä jos itken, Piki liimaantuu minuun kiinni ja vaan on siinä tukena. Tuona viikonloppuna se meni pakoon, se ei lohduttanut. Kun Pikin kanssa lähdettiin lääkäriin, siitä ei löydetty mitään, ei yhtään mitään. Sen lenkkejä aletaan hieman lyhentämään ja painoa tiputtamaan. Lääkäristä tultuaan se oli taas aivan normaali. Täytyy toivoa, että tämä oli vain yksittäinen "kohtaus".
Paavo on sitä mieltä, että ulkona on jo aika kylmä, joten on paljon mukavampi nukkua sisällä.
Kone jumittaa jotenkin, eikä suostu lisäämään kaikkia kuvia, joita olisin halunnut. Joten lähes kaikki parhaimmat otokset jäävät nyt tuleviin teksteihin.
All the hurt, all the lies All the tears that they cry When the moment is just right You see fire in their eyes
Cause she's stronger than you know A heart of steel starts to grow
When you've been fighting for it all your life You've been struggling to make things right That's how a superhero learns to fly Every day, every hour, turn the pain into power
Kuvittele, että elämästäsi tulisi vain yksi iso aikataulu? Jos kaikki pitää tehdä kiiressä ja stressaten, koska oikeasti pitäisi olla tekemässä jo jotain ihan muuta. Kuvittelet eläväsi elämää, jota haluat elää, mutta oikeasti olet aivan loppu. Kuuntelet kuinka ihmiset sanovat, että poltat kynttilääsi molemmista päistä, mutta et halua uskoa. Olet aina väsynyt, et oikeastaan enää edes tiedä, miltä tuntuu olla pirteä. Tunnet syyllisyyttä, kun joudut taas sanomaan kavereille, ei en ehdi tänään. Toisaalta itseäsi inhottaa, koska valitat kiireitäsi, kyllähän sinun nyt tulisi jaksaa, eihän sinulla ole mahdollisuutta olla jaksamatta. Oikeastaan sinulla ei ole mahdollisuutta edes ajatella, ettet jaksaisi. Niin, eihän tässä ole mitään järkeä?
En tiedä, nautinko siitä kun ihmiset kyselevät miten oikein jaksat ja saan esittää super ihmistä ja vakuutella pystyväni tähän. Kaverini kutsuvat jo supernaiseksi ja yli-ihmiseksi, joka vain lisää vettä myllyyn. Olen aivan tavallinen ihminen, en pysty ihmeisiin, vaikka kuinka yritän. Koska ymmärrän tämän oikeasti?
Jos joku kysyisi, mitä teen huomenna tai ensi viikolla tähän aikaan, osaisin vastata. Kaikki on suunniteltu etukäteen ja laskettu, että varmasti ehdin tekemään kaiken. Pitääkö sitä sitten kerätä niin paljon tekemistä, että ei ole yhtään vapaata hetkeä. Toisaalta en osaisi olla tekemättä mitään, mutta luulisin sen tekevän joskus ihan hyvää. Jos olisi useammin kuin kerran kahdessa kuukaudessa ilta, jona ei olisi kiire uskon etten olisi näin väsynyt ja jaksaisin paljon paremmin.
Ongelmana on vain se, ettei ole mitään mistä suostuisin luopumaan. Haluan osallistua kaikkeen, kaikkialla. Joidenkin mielestä on ärsyttävää, että olen aina esillä joka paikassa. Ymmärrän sen, luultavasti inhoaisin itsekkin itseäni. Mutta en voi sille mitään, haluan aina vaikuttaa joka asiaan.
Olen hieman pettynyt itseeni, taisin kirjoittaa tämän vuoden tavotteisiini stressaamattomuuden. En ole aivan onnistunut tavotteesani, koko ajan hermoilen jostain. Ehdinkö tekemään kaikki kouluhommat, olenko tukenut masentunutta kaveriani tarpeeksi, olenhan tehnyt parhaani hevosten kanssa, ollut ystävällinen, hoitanut kaiken mitä luvannut... Lopulta stressaan siitä, että stressaan eli kierre on valmis. En vain ymmärrä miten pääsen pois tästä pyörästä.
Lähiaikoina on myös ollut hetkiä, joina ikävä on palannut hyökyaaltoina. Silloin tuntuu, että kaikki muukin kaatu niskaan, mistään ei tule mitään. Kaikki tuntuu vaikealta, eikä mikään oikeastaan onnistukkaan. Syksyihini kuuluu nykyään jo ikävä ja lisään vielä vettä myllyyn kuuntelemalla surullista musiikkia. Mutta, ehkäpä on hyvä antaa tunteitten vain olla, eikä enää yrittää olla tuntematta mitään.
Tällä tekstillä ei oikeastaan ollut mitään tarkoitusta, kirjotimpahan nyt selvittääkseni ajatuksiani. Mutta ei mulla muuta, vähän vaan väsyttää.
Miks on niin helvetin vaikeeta katsoo silmiin, tai sanoa moi Aina vaan törmätään pyöreisiin kulmiin ja sanotaan etten vaan voi Ja pitäskö ajan tappamisesta joutua vankilaan Ja vaik tää aika tappaa meitä, ei sitä kiinni saa kukaan
Et suuta auki saa, jäät sivuun katsomaan, kun maailma huutaa hulluuttaan Mut jos huudat lujempaa, saat äänes kuulumaan ja voimaa päivään seuraavaan Oo-oo-oo, oo-oo-oo, kiitos ei oo kirosana Oo-oo-oo, oo-oo-oo, nouset ylös voittajana
Ja varo ettet hymyile kellekkään, koska se voi tarttua Eikä saada koskaan tietää rakastiko Hannu piparia vai Kerttua Ja yksinäisyys on vaarallisempaa kuin ylipaino, ja luottamus on parempi ku vaino
