Ja vaik tää aika tappaa meitä, ei sitä kiinni saa kukaan

                                                        *klik



Kuvittele, että elämästäsi tulisi vain yksi iso aikataulu? Jos kaikki pitää tehdä kiiressä ja stressaten, koska oikeasti pitäisi olla tekemässä jo jotain ihan muuta. Kuvittelet eläväsi elämää, jota haluat elää, mutta oikeasti olet aivan loppu. Kuuntelet kuinka ihmiset sanovat, että poltat kynttilääsi molemmista päistä, mutta et halua uskoa. Olet aina väsynyt, et oikeastaan enää edes tiedä, miltä tuntuu olla pirteä. Tunnet syyllisyyttä, kun joudut taas sanomaan kavereille, ei en ehdi tänään. Toisaalta itseäsi inhottaa, koska valitat kiireitäsi, kyllähän sinun nyt tulisi jaksaa, eihän sinulla ole mahdollisuutta olla jaksamatta. Oikeastaan sinulla ei ole mahdollisuutta edes ajatella, ettet jaksaisi. Niin, eihän tässä ole mitään järkeä?

 En tiedä, nautinko siitä kun ihmiset kyselevät miten oikein jaksat ja saan esittää super ihmistä ja vakuutella pystyväni tähän. Kaverini kutsuvat jo supernaiseksi ja yli-ihmiseksi, joka vain lisää vettä myllyyn. Olen aivan tavallinen ihminen, en pysty ihmeisiin, vaikka kuinka yritän.  Koska ymmärrän tämän oikeasti?

Jos joku kysyisi, mitä teen huomenna tai ensi viikolla tähän aikaan, osaisin vastata. Kaikki on suunniteltu etukäteen ja laskettu, että varmasti ehdin tekemään kaiken. Pitääkö sitä sitten kerätä niin paljon tekemistä, että ei ole yhtään vapaata hetkeä. Toisaalta en osaisi olla tekemättä mitään, mutta luulisin sen tekevän joskus ihan hyvää. Jos olisi useammin kuin kerran kahdessa kuukaudessa ilta, jona ei olisi kiire uskon etten olisi näin väsynyt ja jaksaisin paljon paremmin.

Ongelmana on vain se, ettei ole mitään mistä suostuisin luopumaan. Haluan osallistua kaikkeen, kaikkialla. Joidenkin mielestä on ärsyttävää, että olen aina esillä joka paikassa. Ymmärrän sen, luultavasti inhoaisin itsekkin itseäni. Mutta en voi sille mitään, haluan aina vaikuttaa joka asiaan.
                   
Olen hieman pettynyt itseeni, taisin kirjoittaa tämän vuoden tavotteisiini stressaamattomuuden. En ole aivan onnistunut tavotteesani, koko ajan hermoilen jostain. Ehdinkö tekemään kaikki kouluhommat, olenko tukenut masentunutta kaveriani tarpeeksi, olenhan tehnyt parhaani hevosten kanssa, ollut ystävällinen, hoitanut kaiken mitä luvannut... Lopulta stressaan siitä, että stressaan eli kierre on valmis. En vain ymmärrä miten pääsen pois tästä pyörästä.

 

Lähiaikoina on myös ollut hetkiä, joina ikävä on palannut hyökyaaltoina. Silloin tuntuu, että kaikki muukin kaatu niskaan, mistään ei tule mitään. Kaikki tuntuu vaikealta, eikä mikään oikeastaan onnistukkaan. Syksyihini kuuluu nykyään jo ikävä ja lisään vielä vettä myllyyn kuuntelemalla surullista musiikkia. Mutta, ehkäpä on hyvä antaa tunteitten vain olla, eikä enää yrittää olla tuntematta mitään. 

Tällä tekstillä ei oikeastaan ollut mitään tarkoitusta, kirjotimpahan nyt selvittääkseni ajatuksiani. Mutta ei mulla muuta, vähän vaan väsyttää.   

Miks on niin helvetin vaikeeta katsoo silmiin,
tai sanoa moi
Aina vaan törmätään pyöreisiin kulmiin
ja sanotaan etten vaan voi
Ja pitäskö ajan tappamisesta joutua vankilaan
Ja vaik tää aika tappaa meitä,
ei sitä kiinni saa kukaan

Et suuta auki saa,
jäät sivuun katsomaan,
kun maailma huutaa hulluuttaan
Mut jos huudat lujempaa,
saat äänes kuulumaan
ja voimaa päivään seuraavaan
Oo-oo-oo, oo-oo-oo, kiitos ei oo kirosana
Oo-oo-oo, oo-oo-oo, nouset ylös voittajana

Ja varo ettet hymyile kellekkään,
koska se voi tarttua
Eikä saada koskaan tietää
rakastiko Hannu piparia vai Kerttua
Ja yksinäisyys on vaarallisempaa kuin ylipaino,
ja luottamus on parempi ku vaino